Joulunjälkeinen elämä

Niin joulu 2010 hupsahti muistojen joukkoon. Eipä ollut erikoinen joulu. Tai sillä lailla erikoinen ettemme jaelleet joululahjoja. Huoneiden koristelukin oli minimaalista. Kukaan ei käynyt kylässä, vaikka kutsuvasti houkuttelemme ulko-oven vieressä olevalla taululla: Meidän kylässä ei ole tapana tulla kylään jos ei ole käsketty tai siis kutsuttu. Ei taitaisi käskemällä kukaan tulla.



Erikoista on tietenkin, että olen laittanut uudenvuoden simaa. Siitä piti ensin tulla joulusimaa, mutta en ehtinyt saada simaa pulloihin. Oikein hyviä nuo Lidlin appelsiinimehupullot tähän tarkoitukseen. Ei ole edes liian suuria eikä liian pieniäkään. Piti lisätä sokeria, kun maistoin, oli aika hapanta. Siinä on miehelle saunajuomaa moneksi kerraksi.

Nyt ei oikein maistu kirjoittaminen. Väsyttää aika tavalla. En saanut unta viime yönä. Kieriskelin ja häiritsin Sallyn nukkumista. Taidan jatkaa tätä huomenna levännein aivoin. toivottavasti uni maistuu.

Yleistä mietintää

Minun bloginkirjoitteluni on samanlaista kuin pelaisi futista suossa. Jalka putoaa syvälle imevään rämeeseen, eikä sieltä pääse ylös kuin seuraavana vuonna. Jos kirjoittaa blogia kerran vuodessa, sillä ei enää ole mitään merkitystä. Ei itselle eikä kenellekään muulle. Ketä kiinnostaisi lukea aina samoja asioita. Samaan vuodenaikaan kirjoittaa tyypillisesti samoja asioita. Millainen on sää, millainen olo. Varsin kiinnostavaa. Täytyy skarpata. Olisi ihan mukavaa jos joku muukin kuin minä kiinnsotuisi lukemaan blogiani.

Vihanneksia pitäisi syödä paljon, 500 g päivässä. Ihmettelen, miksi kaikki terveellinen on niin kallista? Minulla ei ole varaa maksaa kotimaisesta tomaattikilosta yli kuutta euroa. Sitä paitsi tomaatit eivät talvella oikein maistu miltään ovat sitten kotimaisia tai espanjalaisia. Siis ostan lanttua ja porkkanaa ja teen raastetta. Sieltä vitamiinit. LOL, sanoisi amerikan tytteli, min en sano mittään.

Ahkeruus on ilomme - laiskuus intohimomme! Tässä iässä saa varmaan olla laiskana hyvällä omallatunnolla, vaikka se ei ole kovin hyväksi kropalle. Pitäisi kävellä päiässä vähintään 10 000 askelta päivässä. Ehtiihän siinä askelten välissä laiskottelemaankin.

Nuorempana elin paljon omissa ajatuksissani, elin päiväunia. Elämäni oli turvallista, kun sain paeta kuvitelmiin, kun elämä tuntui mälsältä. Vähitellen sitten elämääni tuli muuta ohjelmaa niin kuin miehenköriläs ja kaksi pientä lasta joitten toiveita yritin toteuttaa. Ajattelin jälkeen päin, toteuttiko joku minun toiveitani silloin? Eipä juuri. Itse niitä oli toteutettava. Lapset olivat toivottuja ja niin oli mieskin, joten siinä kävivät toivomukset toteen. Välillä tuntui tylsältä, kun arki oli kokkausta, pyykkäystä ja nenän pyyhkimistä. Nyt olisi ihanaa päästä sinne takaisin edes hetkeksi. Pyyhkimään sitä pikku nenää ja leipomaan äidin parasta pullaa. Tekisin sen ihan toisella fiiliksellä.

Niistä unelmista vielä. tätä nykyä unelmoin pitkistä yöinista, että polvet tykkäisivät olla enemmän liikkeessä. Unelmoin myös siitä päivästä, jolloin mahdun kaikkiin vaatteisiini, joita olen säästänyt sen ajan varalle, jolloin voisin katsella itseäni niissä kuteissa olohuoneen puolen seinän kokoisesta peilistä.

Meikäläinen, kun on autoton, kävelee talvisaikaan jokaiseen sopivalla etäisyydellä olevaan  paikkaan. Pidemmän matkan menen bussilla tai taxilla. Täytyy aina ajatella ettei tee liikaa ostoksi, että jaksaa kantaa ne kotiin. Onneksi jo vuosia sitten sallin itseni ostaa itselleni repun. Se on ollut selkäni pelastus. Reppuunkaan ei voi mahdottomasti tunkea, sillä silloin on kävelijällä olo kuin koppakuoriaisella jos sattuisi liukastumaan ja kaatumaan selälleen ei siitä pääsisikään ylös kovin helposti. Siinä sitä killuisi kuin keinutuolissa. Aika noloa!

Joskus on ihanaa kirjoittaa kirjeitä. Kirjeitä on ihana saada ja jos ei kirjoita, ei niitä saakaan. Kun inspiraatio oikein iskee, kynä lentää paperilla ja sormet näppärillä. Ajatukset kulkevat nopeammin kuin sormet, hitaat, paksut nakit, jotka halauavat tallentaa jokaisen ajatuksen, mutta eivät millään ehdi. Siinä joskus joku hieno ajatus katoaakin, kun ei ehdi kirjoittaa. Toisaalta sitä ei enää mitään hirveän hienoja ajatuksia päähän tulekaan ja jos vanhalle tulee unohdus, niin se ei ole suuri vahinko. Minun ajatukseni eivät ole mitään kultakimpaleita. Tavallista höpötystä, jonka korvaa seuraava päähän tuleva ajatus.

Monet joulut olen koristellut puolen metrin pituista muovikuusta. Muovikuusi tuli taloon, kun tyttäressä paljastui kuusiallergia. Nyt tytär käy harvoin meillä, mutta meillä ei oikeastaan ole tilaakaan lattialla seisovalle kuuselle. Niinpä ripustelen hopeakäpyjä muovikuusen oksille ja kääntelen sinne siniset valot. Aika ihanaa katsella pimeässä ja jos katsoo ilman silmälaseja vielä parempi näkymä. Sanoisin suoraan satumainen.

Sunnuntain illallinen on vielä tarjoamatta. Kukaan ei ole vielä kysellyt, missä se viipyy, mutta kai on parasta ryhtyä tarjoilemaan, etteivät läsnäolijat huomaamattaan nääkähdy yllättävään nälkään. Tarjoilen hänelle karjalanpaistia, muhinut uunissa kolmatta tuntia sekä uuniperunoita ja -juureksia + salaattia ja etikkapunajuuria. Juomasta en tiedä, mutta voi olla, että hän valitsee veden...

Kissapiikuus ja keittiövapaus

Kävelin tänään noin 4 kilometriä ja se oli selän mannerlaatalle liikaa. Vilkuilin ympärilleni kävellessä, että sain vähän voihkia, jos ei ollut ihmisiä lähettyvillä. Kävelin hoitamaan kissoja. Suloisia ovat kyllä. Äiti ja pennut, joita on kolme jäljellä, yksi on jo myyty, olivat oikein suloisia. Annoin ruokaa ja he maiskuttelivat iloisesti ja ryntäsivät yläkertaan leikkimään. Sitten tuli väsy ja kaikki kävivät lepäilemään yhteen kasaan. Äiti makoili sohvalla. Kahta muuta kissaa pitää pitää erikseen, kun äiti on käyttäytynyt vihamielisesti heitä kohtaan. Ei uskalla jättää koko poppoota samaan tilaan. Sitä ei tiedä mikä näky kohtaa, kun tulee katsomaan. Voi olla paljon siivoamista. Tuntui pahalta jättää heidät yksin sinne taloon, mutta minkä voin. En voi jäädä sinne asumaankaan. Huomenna menen vielä antamaan ruokaa ja istun siellä jonkun aikaa. Tänään ei kukaan edes tahtonut tulla syliin. Ehkä huomenna sitten.

Tänään oli miehen vuoro laittaa ruokaa ja olin iloinnut vapaasta keittiövuorosta. Se meni kuitenkin mönkään, kun minä leivoin taas kakkuja ja olin keittiössä monta tuntia. Toivon ettei tarvitse enempää kakkuja tehdä, kun tuntuu, että ne tahtovat lintsahtaa likilaskuisiksi nyt, kun niitten pitäis ehdottomasti onnistua. Suututtaa, jos on tehnyt turhaa työtä. Meidän täytyy huomenna tarkistaa kakut, etteivät ole kliddisiä. En halua kuunnella negatiivista arvostelua kakuistani. Joulujuhliin tulee 60 ihmistä. Riittääkö neljä kakkua? Jos ei riitä niin katsokoon kun toiset syö. Huomenna on varmaan muutakin tekemistä kuin taas leipoa kakkuja.

Jäi sanomatta, mitä saimme illalliseksi. Oli ihan hyvä tarjoilu. Paistettua broilerin filettä, perunaa, salaattia, tomaattia, porkkanaraastetta, etikkapunajuuria ja -kurkkuja. Kun hän laittaa ruokaa, syömme aina terveellisesti. Hän ei koskaan laita mitään kastikkeita, mutta silti maistuu. Sainkin tästä ajatuksen. Jos laittaisin huomenna sienikastiketta. Tekeekin ihan mieli. Täytyy vain ottaa pussi pakkasesta sulamaan. Meillä ei ole kovin paljon sieniä, kun mies kävi vain yhden kerran sienessä. On aivan turhaa minun mennä metsään, kun en näe niitä sieniä kuitenkaan. Silmät alkavat valua vettä heti, kun alan tihrustella, missä sienet ovat. Sitten näen vain keltaisia lehtiä ja muuta roskaa. Enkä sitä paitsi jaksa kävelläkään enkä kyykistellä. Kanttuvei mikä kanttuvei. Siis minä. Parina vuotena olen saanut ystäviltä sieniä. He kun poimivat ihan ilokseen ja sitten niitä tulee liikaa, eivät jaksa syödä. Mielelläni otan vastaan sienipusseja ja laitan omaan pakastimeen. Tykkään sienistä.

Mies kävi jo nukkumaan, minunkin pitäisi, mutta en malta ihan vielä. Taidan katsoa vähän TV:tä ja juoda pienen lasin punkkua. Ehkä sitten uni maistuu tavallista paremmin. Huomenna on lähdettävä kissapiian hommiin aikaisemmin kuin tänään. Minulla on klo kahdelta hammaslääkäri, jonka jo kerran peruutin, kun flunssa iski, joten nyt täytyy mennä. Kerran aikaisemmin unohdin, että olin tilannut ajan ja sain maksaa siitä erehdyksestä 32 €. Aikamoinen rangaistus.

Sunnuntaisekoilua

Yritän syödä terveellisesti. Tänä aamuna kävi pieni moka, kun mukamas sekoittelin jogurttiin mustikoita. Kun kävin syömään niin huomasin heti että eihän ne mitään mustikoita ole, joita olin jogurttiin sotkenut. Ne olivat mustia papuja! Hmm. Söin jogurtit vähin äänin ja säästin itseni kommenteilta, joita olisi voinut tulla. Mustat pavut ovat rasiassa erehdyttävästi mustikoitten näköisiä. Varsinkin, kun vain vilkaisee ja alkaa mättää.

Eilen illalla jäin vielä katsomaan telkkaria, kun mies meni nukkumaan ja tuli inspiratsuuni. Kirjoitin runonpätkän. Pöydällä ei ollut kuin joku vanha lyijykynä. Ihmeellistä, miten kaikki hyvät kynät aina katoavat. Piiloutuvat jonnekin ja niitä on talossa kasapäin. Lyijäri oli huono kirjoitusväline, mutta sain kuitenkin ajatukseni kirjoitetuksi. Se oli ehkä tarkoitettu istutustikuksi mieluummin kuin kirjoitusvälineeksi. Voi olla, että meillä on niitä jossain laatikossa yhdeksän samanlaista. Ostettu halvalla Tiimarista tai Tarjoustalosta. Laitoin paperin säilöön eli laatikkoon. Kirjoitusta täytyy hioa vielä.

Juuri nyt unelmoin itseni Portugaliin. Tahtoisin istua Cabanasin rantahiekassa. Aallot huljuttelisivat tönkkö jalkojani. Ne tuntuisivat siellä kevyiltä. Vaikka balettia tanssisi, siltä tuntuu. Käteni kaivautuisivat märkään hiekkaan ja toisivat valoon uusia näkinkenkiä ja simpukoita, joita aallot peittävät hiekalla uudestaan ja uudestaan jos en niitä ota. Nousisin kävelemään pitkin rantaa, jota jatkuu monta kilometriä. Kävelisin vedessä, katse meren pohjassa. Välillä heittäytyisin veteen ja kelluisin katsellen sinistä taivasta. Sitten keräisin kaikkein kauneimmat ja suurimmat kuoret rannalle pyyhkeelleni. Siitä sitten valitsisin parhaimmat ja veisin ylimääräiset takaisin aaltojen keinuteltaviksi. Cabanasin ranta on sininen uni. Sinne en ehkä pääse koskaan uudestaan. Unelmat eivät ole kiellettyjä ja joskus ne jopa toteutuvat.

Tänään on mieleni keveä ja iloinen. Mies ei ole puhunut sen enempää kuin tavallisestikaan, kiloni eivät ole kevenneet, kissa ei ole siivonnut hiekkaa eteisen lattialta, jonne sitä aina kaaressa lentää, kun hän käy asioillaan, pyykki ei ole ripustautunut telineeseen itse ja se on nyt mentävä tekemään ja siivottava ne hiekat etteivät kulkeudu kaikkialle asuntoon.

Illallinen syöty. Astianpesukone hurisee, muuten aika hiljaista. Istun tässä näppäimistöni kanssa harjoittamassa viisasta mietintää. Myssyä ei ole lähimaillakaan, sillä pullevat poskeni eivät oikein matsaa pipon kanssa. Voisivat naapurit pelästyä, jos ilmestyisin heidän eteensä sonnustautuneena korvat peittävään pipoon.. Siis, mikä sopii lihavalle ihmiselle?

Pitkin syksyä on tullut postimyyntiluetteloita, joita niin kuin aina käyn innokkaana selaamaan. Mutta eivät ne ole tarkoitettu minulle ne hepenet, vaan langanlaihoille, nuorille ihmisille. Sellaisia vaatteita olivat luettelot täynnä. Meikäläiselle on tarjolla, jos jonkinmoista telttaa ja siksi varmaan kävelen kotona leggingseissä ja virttyneessä t-paidassa. Tunne oloni mukavaksi. Sellaisissa vaatteissa ei tunnu ollenkaan, jos on muodostunut lisäkiloja kehoon. En tahdo vielä ruumiista puhua.

Innostun asioista hyvin helposti ja innostus haaltuu aika pian. Esimerkiksi painonpudotus alkaa aina hyvissä merkeissä. Ehkä jaksan viikon verran noudattaa tkemääni ohjelmaa, sitten repsahdan taas. Miten saisi itsensä pysymään kaidalla tiellä. Ei liian suuria annoksia ihanaa ruokaa. Ei kolmea lasillista viiniä iltasella. Ei iltapalaksi puolikasta ihanaa ruislimppua!

Tämä läskiys suututtaa ja surettaa minua joka päivä. Se näkyy välillä miehen naamassakin: Onpa minulla lihava muija. Silloin marttyyriminäni herää ja alan hautoa kaikenlaisia ajatuksia muutoksesta. Niin kuin oman boxin vuokraamista, muuttamista pois hänen silmistään. Ajattelen, että sitten hän voi valita kauniimman jalaihemman partnerin, ei tarvitse ummistaa silmiään minun lähelläni, vaan voi katsella koko ihmistä ihaillen joka puolelta. Että pitääkin minulla olla kaunosielu miehenä, vaikka ei hänkään mikään prinssi ole. Sitä en kyllä mene sanomaan. Onko sitten viisautta vai varovaisuutta?

Leivoin tänään kaksi kakkua, taatelikakun ja banaanikakun. Taatelikakkua olen leiponut jo melkein 50 vuotta. Resepti on hyvä, kakku onnistuu aina.

Taatelikakku

Taatelipaketti (250 g)

3 dl vettä ja

2 dl sokeria keitetään soseeksi

soseeseen lisätään 200 g voita t. margariinia, annetaan sulaa

2 munaa (vatkataan hieman) lisätään sekä

1 tl vaniljasokeria ja

1 rkl kaakaojauhetta, sekoitetaan kuivat aineet

3,5 dl vehnäjauhoja

1 tl soodaa

1tl leivinjauhetta ja lisätään ne soseeseen.

Sitten taikina vuokaan ja uuniin 200 asteeseen, saa kypsyä siellä 50-60 min.

Huomenna leivon vielä pähkinäkakun, Täytyy hakea resepti jostain. Sally haluaa nyt seurustella ja tulla syliin. On vaikea kirjoittaa kissa sylissä, siis nyt tauko tai näkymiin huomiseen.

Lauantaihuumaa

Lunta on satanut monta senttiä. Maisema on puhtaan valkoinen. Mies tekee lumitöitä ja kolistelee talon nurkkia. Sally istuu lattialla ja tarkkailee minua, kun kirjoitan. Näen ilmeestä. että minun pitäisi asettua sängylle selälleni, että hän saisi tulla mahalleni vetelemään unia, mutta nyt ei väsytä. Aikaisemmin aamupäivällä istuin sohvassa lukemasa Husista ja silloin väsytti armottomasti. Taisin nukahtaa monta kertaa. Näin uniakin, uitiin lämpimässä vedessä ja voitiin ollaa rannalla, kun rannalta nousevan rinteen jääseinä oli ensin haljennnut ja rapissut alas. Facebookissa tulee roikuttua pitkin päivää. Syystä, että olen aika yksinäinen. Mies on talossa ja kissa, mutta on hiljaista. Menee monta tuntia ettei kuule muuta kuin kenties musiikkia kaiuttimista. Kissa nukkuu ja mies pelaa pasianssia ja muita pelejä ja kirjoittelee joihinkin tietokonesivuihin neuvoja.

Hän soittelee musiikkia silloin kuin haluaa eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Juuri nyt tulee Ave Mariaa ja muuta kirkkomusiikkia. Vastaa varmaan hänen mielentilaansa tällä hetkellä. Hänen veljensä kuoli muutama päivä sitten. Kuolema on aina yllätys tuli se sitten hetkessä tai monen vuoden odotuksella. Kaikille se on edessä ja monta kertaa mietinkin, kun nyt jo olen aika iäkäs, että kuinka monta vuotta tässä vielä saan naputella. Hyvässä lykyssä ja jos en saa mitään kamalia tauteja voisin elää parikymmentä vuotta vielä kenties. Kun ajattelen elämääni taaksepäin niin kaksikymmentä vuotta ei ole mitään. Linnun pyrähdys ruohikosta puunoksalle.

Kalasopasta tuli hieman liian suolaista enkä periaatteesta alkanut lisätä soppaan mitään kermoja. Muuten soppa oli ihan hyvää, vaikka ei mitään juhlaruokaa. Semmoista arkisapuskaa. Olisi voinut olla jotain hienompaa lauantai-illan kunniaksi, vaikka ei tässä mikään juhlatunnelma ole muutenkaan. Azorilaista ja portugalilaista musiikkia viitisen tuntia ja kohta Boa noite. Tykkään kyllä  tästä musiikista, mutta voisi soittaa jotain muutakin vaihteeksi. Tässä alkaa pian tanssimaan kansantansseja yöllä vessaan mennessä.


En ole vielä selvittänyt pulmaa, millä saisin kuvia osumaan keskelle tekstiä. Jos nyt lisään tähän toisen kuvan, se asettuu ylimmäisen viereen kauniisti tai jos ensimmäinen on iso niin sen alle. Aika tyhmä systeemi. Tässä täytyy olla joku niksi, mitä ei minun hatara pääkoppani ole vielä keksinyt.

Jippii! Onnistuihan se tyhmältäkin. Tästä kuvasta olen joskus maalannut taulun. Missähän sekin lienee, jossain vintillä. Siellä on kokonainen laatikollinen tauluja, joita pitäisi viimeistellä. Tekisi mieli tehdä se, mutta minne minä ne taulut sitten sijoittaisin. kaikki seinät ovat jo täynnä ennestään. Näyttely?! En uskalla. Taulut eivät ole tarpeeksi hyviä. Nauraisivat töherryksille. En ole moneen vuoteen ollut taidekerhon kokouksissakaan. Keväällä osallistuin yhteen näyttelyyn, mutta en myynyt taulujani, kukaan ei kysellyt mitään. Vali-vali-vali.


Telkkarin katselusta puheen ollen tulee lauantai-iltaisin ikävä Bumbtsi-Bumiaja kaiholla ajattelen aikaa, jolloin tuli kunnon elokuvia. Sellaisia, joissa oli helposti seurattava juoni. Ihmiset eivät koko ajan tappaneet toisiaan aivan kuin lätkisivät hyttysiä kesällä. Lauantaiehtoitten huumoripläjäykset eivät naurata pätkääkään. Ruokaohjelmia tulee telkusta joka käänteessä niin paljon, että tuskin ehtii ruokaa tekemään jos haluaa seurata niitä kaikkia. On turvauduttava eineksiin, joita oikeat äidit tekevät. Kaiken maailman "minnit" ja "masit" tekevät ruokaa omilla tyyleillään. Mietin tässä, että ruokaohjelmia taitaa päästä tekemään kuka tahansa, jos on jossain lehdessä päässyt esille tai muuten on pieni julkkis. Kokkisotaa ja Sikke Sumaria tulee myös joskus ikävä. Pikkulinnut visertävät tuossa vieressä, että Sikke Sumari nousee taas hellalleen tai hellan viereen, hyvä se.

Maailmaympärimatkaaja Frangéniakin on kovasti ikävä. Perjantai-illan hauskuus ja paketti tietämystä maailmasta oli perjantai-iltojen rikastuttava huvi. Seuraaja oli jonkin aikaa, Simo F:n näköinen, uutisten lukija, eikä hän jaksa kiinnostaa minua yhtään.

Television illat ovat täynnä valmiiksi naurettuja puolituntisia, poliisisarjoja ja väkivaltaisia elokuvia, joita en voi katsella kuin päivänvalossa nauhoitettuina etten menettäisi yöuntani.

Mitä minulle ohjelmaksi. En tahdo katsella lasten piirrettyjä enkä pelata kännykälläni tietovisaa tai muuta arvauspeliä, jossa eläkerahat hupenisivat jo paljon ennen maksupäivää. Tahdon hyviä elokuvia ja näytelmiä, tahdon ohjelmia, joissa on jotain mietittävää ja pysyvyyttä. Että ei jonkun ajan päästä vaihdeta suositun ohjelman paikkaa eikä varsinkaan vaihdeta juontajaa. Mummo toivoo myös kesäksi jotain muuta kuin viidettä kertaa ”Salattuja eläimiä” ynnä muita uusintoja. Kun lukee kesän ohjelmaa, saa sen käsityksen, että ihmiset eivät ole talvella katsoneet TV:tä ollenkaan. Olen vakaasti miettinyt TV:stä luopumista. Tietokoneen ruudulta voisi niitä vanhoja hyviä elokuvia katsella ja kuunnella uutisia radiosta. Varmaan pärjäisi yhtä hyvin kuin tähänkin asti ja jäisi aikaa muuhunkin hauskaan ja hyödylliseen esim. SAUVAKÄVELYYN....

Pipi peukku ja muuta kränää

Oi, oi, kun on kipeä peukalo. Teloin sen ensin pieniessäni porkkanoita. Veitsi ei oikein sovi minun käteeni. Tein nimittäin vielä toisen haavan veitsellä siihen peukaloon ja aina kun tekee jotain osuu peukalo tietysti siihen johonkin ja se ottaa kipeeeetä. Syön nyt lääkettä tulehdukseen, mutta kyllä tekisi eetvarttia , jos eräät vaikka tulisivat ja puhaltaisivat, mutta eihän sellaista tapahdu. Ei tämän ikäisten "pipejä" puhalleta terveeksi. Kun aamupalaksi nielee viisi pilleriä ja iltapalaksi saman verran, on se todisteena siitä, että kroppa on murenemassa ja nyt sitä prosessia yritetään viivyttää. Lääkkeet parantavat tilannetta ja puhallus ja silitys lohduttavat, auttavat pitämään mielialan korkeammalla. Joku välittää!
Tesse ja minä kirjoittelemme runoja antamistamme aiheista FaceBookissa. Viimeinen runoaihe oli tähdet. Yritin kovasti ajatella taivaan tähtiä, taivaan silmiä, mutta runoratsu ei lähtenyt laukkaamaan. Niinpä kirjoitin runon tähtisilmistä:

Siitä on aikaa, kun olin tähtisilmä

Siitä on kauan,
kun olin tähtisilmänä
raameissa mummon piirongin päällä.

Nyt korostan silmiäni kynällä
ja pidentävällä mascaralla
ja odotan tuiketta silmiin...
mutta kun ei syty
niin ei syty!

Kuivista silmistä ei saa tähtisilmiä tekemälläkään.
Yritin laittaa sivulle Sallyn kuvaa, mutta se ei tahdo asettua siihen paikkaan, mihin sen tarkoitan. Täytyy tutustua sääntöihin, ugh! En tykkää lukea opas- ja ohjekirjoja. Siksi kai en osaakaan mitään oikein hyvin. Sally odottelee näytön edessä, että alkaisin sonnustautua yöpuulle, mutta en tahdo ihan vielä. Sitä paitsi sänkykin on vasta puoliksi pedattu. Sally oksensi täkilleni aamulla ja piti vaihtaa lakanat, vaikka ei ole saunapäivä. Vaihtaminen on vielä kesken, kun minun pitää välillä levätä ja näppäillä..