laiskuus intohimomme! Tässä iässä saa varmaan olla laiskana ihan hyvällä omallatunnolla, vaikka se ei ole kovin hyväksi kropalle. Pitäisi kävellä 10 000 askelta päivässä. No, ehtii siinä askelten välissä kyllä laiskottelemaankin jos tahtoo.
On se vaan niin väärin, että mies saa syödä mitä vain eikä liho ikinä ja minä kun vain katson juustoa, niin johan pötkähtää kilo lisäpainoa. En syö kakkua enkä pullaa enää, mutta hänelle leivon, koska hän pitää niistä. Tunnustan, että joskus otan ihan pikkuisen siivun itsekin. Toissapäivänä, kun ei flunssa ollut vielä iskenyt, leivoin omenatortun. söin siitä pienen siivun ja nautin siitä. Ei tuntunut kuitenkaan hyvältä, kun olin syönyt sen, mutta sitten oli jo myöhäistä katua.
Nuorempana olin paljon omissa ajatuksissani eli uneksin ja elin päiväunia. Olin aika yksinäinen. Olin muuttanut maalle, eikä ystäviä ollut moneen vuoteen. Ystäväni oli mies, jonka toiveita yritin toteuttaa. Toteuttiko joku kenties minun toiveitani? Eipä juuri. Itse yritin niitä toteuttaa. Sitten tuli kaksi lasta syliini, joitten toiveita oli toteutettava. Lapset olivat toivottuja niin kuin mieskin. Arki oli kokkausta, pyykkäystä ja nenän pyyhkimistä. Silloin tuntui välillä tylsältä, mutta nyt olisi ihanaa päästä sinne hetkeksi takaisin. Pyyhkimään niitä pieniä neniä ja leipomaan äidin parasta pullaa.
Tänään minun ei pitäisi sitä pullaa haukata, kun on sokeriarvot hieman koholla ja verenpaine temppuilee. Pitäisi juoda paljasta kahvia. Kuivan riisikakun voisi järsiä, jos niitä olisi kotona. En ole viitsinyt ostaa niitä, kun kokeilin ja tuntui kuin olisin haukannut styroksia, vaikka en ole sitä koskaan maistanut.. Tässä päivässä on hyvää se, että olen saanut syödyksi kaksi hedelmää, omenan ja banaanin. Hedelmäkiintiö on täynnä. Kissa kävi protestoimassa, kun vaan kirjoitan ja kirjoitan. Minun on pakko nousta antamaan hänelle ruokaa. Ihana, karvainen ystäväni syö sensitiiviä kana-riisiä. Kelpaisi minullekin, mutta ei nyt satu olemaan kaapissa ihmisille tarkoitettuja pussukoita.
Niistä unelmista vielä. Tätä nykyä unelmoin pitkistä yöunista ja siitä, että polvet eivät aina protestoisi, kun alan liikkua. Yö on yleensä aika katkonainen. Heräilen vähän väliä. Unelmoin myös siitä päivästä, jolloin mahdun kaikkiin vaatteisiini, joita olen säästänyt sen ajan varalle, jolloin saan katsella kaventunutta olemustani olohuoneen puolen seinän kokoisesta peilistä. Hah, nyt tuli kerrottua ensimmäinen valhe. Vaateunelmat heitin roskiin viimeviikolla, kun pakkasin kaikki pienet vaatteet muovikasseihin. Siellä ne odottelevat eteisessä päästäkseen UFF:N säiliöön. Kenties niistä on jollekin iloa.
Täytyy alkaa valmistella illallista eli pesemään perunoita ja paistamaan silakkapihvejä. Valitin päivällä, että salaattipuoli on hieman köyhää meidän jääkaapissamme, mutta kiinankaali on kuulemma ihan tarpeeksi salaattia, joten en ainakaan lähde liihottamaan kauppoihin.
On se vaan niin väärin, että mies saa syödä mitä vain eikä liho ikinä ja minä kun vain katson juustoa, niin johan pötkähtää kilo lisäpainoa. En syö kakkua enkä pullaa enää, mutta hänelle leivon, koska hän pitää niistä. Tunnustan, että joskus otan ihan pikkuisen siivun itsekin. Toissapäivänä, kun ei flunssa ollut vielä iskenyt, leivoin omenatortun. söin siitä pienen siivun ja nautin siitä. Ei tuntunut kuitenkaan hyvältä, kun olin syönyt sen, mutta sitten oli jo myöhäistä katua.
Nuorempana olin paljon omissa ajatuksissani eli uneksin ja elin päiväunia. Olin aika yksinäinen. Olin muuttanut maalle, eikä ystäviä ollut moneen vuoteen. Ystäväni oli mies, jonka toiveita yritin toteuttaa. Toteuttiko joku kenties minun toiveitani? Eipä juuri. Itse yritin niitä toteuttaa. Sitten tuli kaksi lasta syliini, joitten toiveita oli toteutettava. Lapset olivat toivottuja niin kuin mieskin. Arki oli kokkausta, pyykkäystä ja nenän pyyhkimistä. Silloin tuntui välillä tylsältä, mutta nyt olisi ihanaa päästä sinne hetkeksi takaisin. Pyyhkimään niitä pieniä neniä ja leipomaan äidin parasta pullaa.
Tänään minun ei pitäisi sitä pullaa haukata, kun on sokeriarvot hieman koholla ja verenpaine temppuilee. Pitäisi juoda paljasta kahvia. Kuivan riisikakun voisi järsiä, jos niitä olisi kotona. En ole viitsinyt ostaa niitä, kun kokeilin ja tuntui kuin olisin haukannut styroksia, vaikka en ole sitä koskaan maistanut.. Tässä päivässä on hyvää se, että olen saanut syödyksi kaksi hedelmää, omenan ja banaanin. Hedelmäkiintiö on täynnä. Kissa kävi protestoimassa, kun vaan kirjoitan ja kirjoitan. Minun on pakko nousta antamaan hänelle ruokaa. Ihana, karvainen ystäväni syö sensitiiviä kana-riisiä. Kelpaisi minullekin, mutta ei nyt satu olemaan kaapissa ihmisille tarkoitettuja pussukoita.
Niistä unelmista vielä. Tätä nykyä unelmoin pitkistä yöunista ja siitä, että polvet eivät aina protestoisi, kun alan liikkua. Yö on yleensä aika katkonainen. Heräilen vähän väliä. Unelmoin myös siitä päivästä, jolloin mahdun kaikkiin vaatteisiini, joita olen säästänyt sen ajan varalle, jolloin saan katsella kaventunutta olemustani olohuoneen puolen seinän kokoisesta peilistä. Hah, nyt tuli kerrottua ensimmäinen valhe. Vaateunelmat heitin roskiin viimeviikolla, kun pakkasin kaikki pienet vaatteet muovikasseihin. Siellä ne odottelevat eteisessä päästäkseen UFF:N säiliöön. Kenties niistä on jollekin iloa.
Täytyy alkaa valmistella illallista eli pesemään perunoita ja paistamaan silakkapihvejä. Valitin päivällä, että salaattipuoli on hieman köyhää meidän jääkaapissamme, mutta kiinankaali on kuulemma ihan tarpeeksi salaattia, joten en ainakaan lähde liihottamaan kauppoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti